Aluksi: Kaiken takana on lapsen oikeuksien sopimus

Lapset ovat maailman tärkeimpiä ihmisiä. He ovat tulevaisuus, mutta he ovat täällä jo. Lapset ovat oikeutettuja erityiseen huolenpitoon, tukeen ja suojeluun kasvaakseen täyteen mittaansa. Tämä on meidän aikuisten tehtävä ja velvollisuus.

Lapsuus on poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen ajanjakso ihmisen elämässä. Se määrittää paitsi yksilöiden, myös yhteiskuntien tulevaisuuden. Tästä syystä lapsia ja lapsuutta koskevat osin erityiset oikeudet, joita ei millään muulla ihmisryhmällä ole.

Näitä maailman tärkeimpiä ihmisiä on joka kunnassa. Kaikista lapsiin ja nuoriin liittyvistä viranomaispäätöksistä ja hallinnollisista toimista suurimman osan tekee kunta. Kunnan viranhaltijat, työntekijät ja päättäjät ovat ratkaisevan tärkeitä lapsen oikeuksien turvaajia ja toteuttajia.

YK:n lapsen oikeuksien sopimus tuli Suomessa voimaan 1991. Sopimus on sitova. Se takaa maailman jokaiselle lapselle erityiset oikeudet, kuten oikeuden elämään ja kehittymiseen, yhdenvertaisuuteen, osallisuuteen ja siihen, että lapsen etu on yhteiskunnassa ensisijaisesti otettava huomioon.

Suomi on saanut huomautuksia myös yhdenvertaisuuden laiminlyönneistä: köyhissä perheissä elävien, vammaisten, vähemmistöihin kuuluvien, maahanmuuttajataustaisten ja sijaishuollossa olevien elinolosuhteissa on edelleen paljon parannettavaa. Lapsen oikeuksien komitea on ilmaissut huolensa siitäkin, että kaikkien Suomessa elävien lasten etua ei ole aina riittävästi otettu huomioon julkisen vallan päätöksenteossa.

YK:n lastenjärjestön UNICEFin Lapsiystävällinen kunta -malli on väline lapsen oikeuksien mahdollisimman täysimääräiseen toteuttamiseen kunnassa ja kunnan jokaisen lapsen arjessa.

UNICEFilla on YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen kirjattu erityinen rooli toimia sopimuksen täytäntöönpanon asiantuntijana ja arvioijana.

Tässä sivustossa kerrotaan, miten kunta voi turvata jokaiselle alle 18-vuotiaalle mahdollisuuden hyvään ja arvokkaaseen lapsuuteen, lapsen- ja nuorenelämään ja olemassaolon iloon.

Pilapiirtäjä Kari Suomalaisen piirroksessa pariskunta viettää aikaa mökin terassilla. Vaimo kysyy lehteä lukevalta mieheltä: ”Mitä ne ihmisoikeudet oikein ovat?” Mies vastaa: ”En tiedä, kun tavallinen kunnon kansalainen ei koskaan joudu tekemisiin niiden kanssa.”

Piirros kiteyttää ajatuksen siitä, että ihmisoikeudet olisivat jotain kaukaista – että Iihmisoikeusongelmat eivät olisi meidän ongelmiamme, vaan jonkun toisen jossain muualla. Samalla piirros osoittaa myös, että ihmisoikeudet eivät ole ongelma niille, joilla on kaikki hyvin, kuten ”tavallisella kansalaisella”. Hän ei tule ajatelleeksi omia ihmisoikeuksiaan juuri siksi, että hänellä ne ovat olemassa ja toteutuvat täysimääräisesti.

Toisen maailmansodan jälkeen perustetun Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jäsenvaltiot laativat yhteisen julistuksen ihmisoikeuksista. Tähän kokonaisuuteen ja sen jatkotyöhön kuuluu myös lapsen oikeuksien sopimus.  

Suomi on maailman mittakaavassa erittäin hyvinvoiva pohjoismainen oikeusvaltio, ja meidän on helppo todeta, että moni asia on täällä jo hyvässä kunnossa. Samalla voimme harhautua ajattelemaan, että ihmisoikeudet toteutuvat Suomen kaltaisessa maassa itsestään. Näin ei ole. Ihmisoikeuksien toteuttaminen ja niiden toteutuminen jokaisen ihmisen elämässä vaatii aktiivista ja jatkuvaa työtä.

Lapsen oikeuksien sopimus on otettu laajasti huomioon Suomen lainsäädännössä. Kuitenkaan kaikkia sopimuksen tavoitteita ei ole mielekästä tai edes mahdollista koettaa toteuttaa vain lain keinoin. Kun sopimus viedään osaksi arkea, lapsen elämään, työssä avainasemassa ovat kunnat.

Suomen perustuslaissa on velvoite kohdella lapsia ”tasa-arvoisesti yksilöinä”. Nämä kohtaamiset ja kohtelut tapahtuvat paljolti kunnassa. Samoin perustuslain mukaan lasten ”tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti”. Tämäkin tapahtuu lapsen elämässä: kotona, varhaiskasvatuksessa, koulussa, sosiaalipalveluissa, terveydenhuollossa ja vapaa-aikana.

Onko lapsella hoivaa, suojaa, ruokaa? Onko hänellä mahdollisuus oppia kykyjänsä vastaavasti? Tuleeko hän kuulluksi omissa asioissaan? Pääseekö hän osalliseksi omasta yhteisöstään? Ratkaistaanko häntä koskevat asiat hänen etunsa mukaisesti vai jollain muulla perusteella?

Lapsen oikeuksien sopimus ja muut ihmisoikeussopimukset ovat viime vuosikymmeninä vaikuttaneet ajatteluun ja yhteiskuntiin kaikkialla maailmassa. Monet asiat tuntuvat siksi jo itsestään selviltä. Esimerkiksi lapsiin kohdistuva väkivalta tuomitaan Suomessa laajasti. Silti sitä esiintyy.

Lapsen oikeuksien toteuttaminen edellyttää usein tarkkaa havainnointia ja aktiivista asennetta. Vaikka suurimmalla osalla lapsista olisi kaikki hyvin, ketkä ja missä ovat ne, joilla ei ole? Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän huomaa. Lapsen hyvä perustarpeiden tyydyttäminen ei vielä takaa osallisuutta yhteisöissä eikä sitä, että lapsi aidosti tulisi kuulluksi. 

Jokainen hukattu lapsi on yhteiskunnan kannalta myös menetetty mahdollisuus. Erilaiset ihmisoikeusloukkaukset, kuten hoidon laiminlyönti, materiaalinen puute, väkivalta ja osattomuuden kokemus jättävät lapseen syvemmän haavan kuin aikuiseen. Kaikki korjaavat toimet tulevat myös tämän vuoksi yhteiskunnalle kalliimmiksi kuin ennaltaehkäisy.

Kunta, jossa ajatellaan lapsen oikeuksia ja toimitaan kaikessa niiden mukaisesti, tekee parasta mahdollista ihmisoikeustyötä.